Palaan muistoissani lapsuuteni jouluun. Istun jouluaattona Vaasan Tuomiokirkon parvella. Kirkossa soi tuttu virsi Zacharias Topeliuksen tekstiin ja Jean Sibeliuksen sävelmiin:

En etsi valtaa, loistoa,
en kaipaa kultaakaan,
ma pyydän Taivaan valoa
ja rauhaa päälle maan.

Sävel ja varsinkin teksti tavoittaa salassa sieluni syvyyksiä. Kansa veisaa ja minä siinä mukana. Sydämeni yhtyy riemulla mieltä ylentävään virteen ja koen hetkessä vallitsevan jylhän tunnelman ja käsin kosketeltavan rauhan.

Ajattelen siinä istuessani, etten tahdo mennä täältä minnekään. Harras tunnelma ja puhutteleva teksti on vallannut minut. Huomaan yhtyväni tekstiin ja sanovani itselleni: En minäkään etsi elämän loistoa ja kiiltoa, vaan armollinen Jumala, anna minulle läsnäolosi ja enkelivartiosi elämäni matkalle ja anna minun tyytyä siihen, mitä Sinä minulle hyvyydessäsi suot.

Tässä mielestäni on joulun sanoman ydin. Jumala on armossaan antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen syntyä keskelle ihmisten arkea, jotta Hän voisi antaa ihmiselle kosketuksen taivaallisesta. Joulu on viesti välittämisestä, rakkaudesta, epäitsekkyydestä ja uudesta mahdollisuudesta, joka tulee eteemme täysin yllättäen.

Jumala tahtoo viestittää meille, monella tavalla vajavaisille ihmisille, että Hänellä on meitä kohtaan hyvä tahto. Tarttukaamme Jumalan armolliseen käteen. Siinä on lepo ja syvä rauha.